Vauvantekohommaa takana vuoden verran, ja viimeistään nyt olen tajunnut, että lapsia ei tehdä vaan ne saadaan. Olen kyllä aina ollut sitä mieltä, mutta päivä päivältä asia vaan konkretisoituu. Viime vuosi oli elämäni onnellisin vuosi, lukuunottamatta vuotta 2005. Sinä vuonna minusta tuli äiti, elämäni ensimmäistä kertaa. Voi sitä tunteiden määrää, mitä se pieni nyytti onkaan mulle kuluneiden kuuden vuoden aikana tuonut. Ja kliseiseti perään; päivääkään en vaihtais pois. En, vaikka elämä ei oo todellakaan ollut helppoa yksinhuoltajana.

Viime vuonna vihdoin tapasin elämäni miehen. Minä oon aina ollut meidän kaveripiirissä se ikisinkku. Mutta kappas vaan, tää meni sitten kuitenkin ekana naimisiin! Salamarakkautta, siinä ei ollut enää järjen kanssa mitään tekemistä, oltiin molemmat totaalisesti tunteiden vietävänä. Muutettiin käytännössä samantien yhteen ja puolen vuoden päästä tanssittiin jo häitä. Vauvahaaveet oli mukana alusta lähtien. Ajateltiin, että vauva tulee kun on tullakseen. Sinänsä ihana ajatus, mutta yllättävän äkkiä sitä ajautuu kuitenkin pakonomaiseen yrittämiseen. Kaupasta raahataan ovistikkuja ja raskaustestejä vuoronperään. Monet itkut olen jo itkenyt. Tuntuu joka kerta yhtä raastavalta nähdä negatiivinen tulos, tuntuu kuin minusta raastettaisiin kerta toisensa jälkeen pieni pala pois. En ole enää ehjä, vaan surua täynnä. Suurta surua, jonka aiheuttaa kipeä kaipaus.